Oltiin kotimatkalla jälkimmäisen ryhmän kanssa, kun tulee soitto, että karitsat ovat karanneet. Jäin sitten Usvan kanssa kyydistä kuuntelemaan naapurin sedän selitystä mihin suuntaan karitsat olivat matkalla. Usva oli jo edennyt vanhaa tienpohjaa metsään päin ja näin sen asennosta, että se on jo löytänyt ainakin osan karitsoista. Naapurin selitettyä aikansa pääsin sitten lähtemään Usvan luo. Usva toi mulle siitä puskasta noin puolet karanneista ja lähdettiin sitten kuljettamaan niitä ensin metsän halki hiekkatielle ja siitä sitten niiden omalle laitumelle. Laitumen aidat vaan olivat pitkin poikin ilmeisesti hirven jäljiltä, joten jatkettiin sitten vielä kilometrin verran kotiin, että saatiin karitsat ehjään aitaan. Tässä välissä kävin juottamassa koiran ja se sai hetken levätä, ennen kuin tuli soitto lopuista karitsoista ja lähdettiin vielä nekin hakemaan.
Illalla sitten kivistäviä jalkojani ihmetellessäni aloin miettiä miten paljon me oikeasti voidaan tuolta koiralta pyytää. Nöyrä ja työintoinen koira kyllä tekee tunnollisesti työnsä, mutta mikä työmäärä on eettisesti oikein ja miten paljon tervekään luusto kestää. Jos meillä olisi ollut toinen työkoira, se olisi ehdottomasti vaihdettu hommiin karitsoita hakemaan, sillä Usva oli jo siinä vaiheessa tehnyt ihan tarpeeksi töitä yhdelle päivälle. Lisäksi mieleen nousi taas ajatus siitä, millaisessa pulassa me oltaisiin, jos Usvalle kävisi jotakin. Kun Maria sitten ehdotti Usvan pennuttamista, innostuin ajatuksesta saada samansukuinen työmyyrä kotiin kasvamaan. Ja nyt ollaan jo niin pitkällä, että laskettuun aikaan on enää reilu viikko. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti