Elämää sokean koiran kanssa

Tämä juttu taitaa olla vuodelta 2006 ja se on kirjoitettu Sheltti-lehteen. En ala päivittämään sitä sen kummemmin ajan tasalle, mutta jaottelen sen vähän sujuvampaan muotoon.

Varjo (Heldalan Charming Shadow) on kesällä viisi vuotta täyttävä shelttiuros. Varjo elää maatilalla kahden muun koiran ja lammaslauman kanssa. Varjolla todettiin PRA vuosi sitten keväällä. Sitä aikaisemmin silmissä näkyi tarkemmin määrittelemättömiä verkkokalvolöydöksiä, mutta PRA-diagnoosi tuli kyllä yllätyksenä.

PRA tuli järkytyksenä. Yhtäkkiä sitä vain sai tietoonsa, että iloinen nuori koira on parin vuoden kuluttua täysin sokea. Mistään ei tuntunut löytyvän suomenkielistä tietoa asiasta ja oli hirveä hätä koiran puolesta. PRA:han ei ole tällä hetkellä muuta hoitoa kuin ennalta ehkäisy sulkemalla tiedossa olevia kantajia pois jalostuksesta, mikä luonnollisesti ei Varjon tapauksessa paljon lohduta. Koira tulee sokeutumaan, teki sille mitä vaan.

Sokea koira pärjää tutussa ympäristössä ihan hyvin, mutta vieraassa paikassa se on hukassa ilman opastusta. Varjo on selvästi enemmän kiinni minussa uudessa ympäristössä ja mielellään odottaa neuvoja, eikä suin päin lähde liikkumaan jos reitti tuntuu epäilyttävältä. Varjo näkee vielä jotakin, enkä uskalla arvailla kuinka kauan tilanne jatkuu tällaisena. Eletään vaan päivä kerrallaan ja ollaan iloisia niistä asioista, joita vielä voidaan tehdä.

Minun tapani käsitellä tätä asiaa on hankkia mahdollisimman paljon tietoa, haluan tietää mitä tapahtuu, miksi, miten ja mitä ihmettä minä voin tehdä auttaakseni koiraa. Se että minulla on suunnitelmia ja keinoja varastossa rauhoittaa kummasti mieltä ja luo sitä varmuutta, että kyllä tästä selvitään. Tulee mietittyä välillä paljonkin Varjon pärjäämistä ja tietty valmius auttaa koiraa on koko ajan päällä. Varjoa tulee tarkkailtua enemmän kuin muita koiria, mutta yritän antaa sen selviytyä mahdollisimman itsenäisesti. Lisäksi tulee selitettyä PRA:sta tutuille ja tuntemattomille varmaan kyllästymiseen asti, sillä en missään nimessä halua salailla asiaa ja onhan se reilumpaa Varjollekin kun ihmiset osaavat huomioida sen paremmin.

Vaikeata oli muuttaa sitä ajatusmallia, että 'nyt se raukka sokeutuu, sitten me ei voida tehdä sitä ja tätä ja tuota'. Nykyään pystyn jo aika hyvin miettimään, että 'ok, meillä on ongelma, mutta siitä huolimatta me voidaan tehdä sitä ja tätä ja tuota'. Olen yrittänyt koko ajan pitää huolen siitä, että koira ei tajua että se on sen ”syytä” jos on surkea fiilis tämän asian takia. Näköaisti on tärkeä, mutta ihmiselle se koiran sokeutuminen on suurempi kolaus. Yks päivä sitä vaan saa tiedon, että otus sokeutuu, mutta koirallahan on PRA:n kanssa yleensä useampi vuosi aikaa sopeutua tilanteeseen. PRA-koiran kanssa kyllä pärjää, jos koira vaan pystyy luottamaan siihen että emäntä pelastaa/auttaa/ohjaa.

Yksi ensimmäisistä jutuista mikä meillä toteutettiin, oli kulkusten hankkiminen lauman muille koirille. Kami, Usva ja pikkusiskon Rimma saivat jokainen hieman erilaista ääntä pitävän kissan kulkusen pannan vakiovarusteeksi. Varsinkin Kamin kilinä tuntuu auttavan Varjoa paljon. Irti ollessa Varjo tuntuu suunnistavan Kamin kilinän mukaan ja hihnalenkeilläkin Varjo kulkee ”turvakolmiossa”, eli kilisevä Kami edellä, vasemmalla tienreuna ja oikealla minä.

Erilaisilla hajusteilla ja äänillä voi merkitä koiralle paikkoja niin pihalla kuin sisätiloissakin, samoin mattoväylät ja muut polut joiden avulla voi tassuilla todeta missä mennään, auttavat. Nyt meillä on menossa kova suunnittelu tuon pihamaan kanssa; mitä rehuja laitetaan, että Varjo osaa suunnistaa mahdollisimman hyvin, mihin tehdään soralla polkuja, miten merkitään aidan vierus, ettei tule törmäämisiä, laitetaanko tuulikelloja, minkälainen ympäristöntarkkailutasanne on turvallinen jne. Tällaiset jutut tietysti vaikeuttavat tuon sokeutumisen etenemisen seuraamista, kun koira kirmaa muun lauman mukana ihan kuin ennenkin, mutta antavat koiralle pehmeämmän laskun näön korvaamiseen muilla aisteilla.

Sisällä hajusteina voi käyttää vaikka erihajuisia pesuaineita ja esim. sohvaa ja sänkyä tuskin tarvitsee merkitä sen kummemmin, jos niitä ei kovin kamalasti kuljettele ympäri taloa. Vuodevaatteethan tuoksuvat jo valmiiksi pesuaineelta ja ihmiseltä, samoin kangassohva kerää tuoksua, ihminenkin havaitsee nahkasohvan ilman näköaistia yms. Koiran hajuaistihan on melko lailla loistava ihmiseen verrattuna, eli todellisuudessa siellä kodissa on vaikka kuinka paljon opastehajuja jo valmiina, ihmisten tehtävä on vain olla sotkematta koiraa. Hankalia juttuja ovat ohuet kohteet, eli ne tuolin jalat ja sitten ovet, jotka voivat jäädä eri asentoon. Koiran korkeudelta kannattaa karsia vaarallisia kohteita, esim. sohvapöydän kulmat voi olla pirullisia ja meillä valittiin keittiön alakaappien vetimet niin että ne ovat ensisijaisesti koiraturvalliset. Matot voi sijoittaa sillä lailla, etteivät ne mene minkään alle, eli koira tietää olevansa turvallisella reitillä kun on mattoa tassujen alla.

Varjolla on omia leluja, joilla muut koirat eivät yleensä saa leikkiä. Olen hankkinut sille kiliseviä ja rapisevia leluja, ja lisännyt vanhoihin leluihin samoja juttuja. Esim. tennispallon sisälle saa sullottua kulkusen, jos palloon tekee pienen reiän. Kaupoista olen ostanut joitakin kissojen leluja ja vauvoille tarkoitettuja pehmohelistimiä. Koirille tarkoitetuissa leluissa on harvoin huomioitu sokean koiran tarpeita. Varjo on oppinut tunnistamaan omat lelunsa muiden joukosta ja ilahtuu varsinkin noutoleikistä. Enää se ei halua mennä mukaan muiden vetoleikkeihin, koska siinä helposti tulee törmäyksiä, vaan pyytää mieluummin ihmisiä leikkimään.

Noita avustavia juttuja (kulkuset, hajut, äänet) kannattaa alkaa käyttää jo ennen kuin koira selkeästi osoittaa olevansa lähes sokea. Sen on helpompi mukautua muutokseen kun maailma säilyy ennallaan, vaikka näkymät ovat kumman hämärät. Ei niitten juttujen tarvitse olla edes kovin silmiinpistäviä, seinäkellot, pesuaineet, jääkapin hurina yms. muodostavat sen kartan sinne koiran päähän. Kun tuota karttaa ei sitten sotketa, niin saadaan aikaan juuri se ilmiö, että koirasta ei edes huomaa että jotain on vialla.

Meillä on opeteltu ohje- ja vihjesanoja, esim. portaita varten on käskyt 'portaat kiipee' ja 'portaat alas'. Samoin vieraiden ihmisten kosketusta varten on opeteltu 'silitetään' ja pidän huolen, että koira kanssa saa sen vinkin ennen kuin joku ihan vieras on suinpäin räpylöineen koirassa kiinni. Tuntoaistia hyödynnetään esim. syliin otettaessa, yleensä sanon sen 'syliin' ja ihan aina kuljetan käden niskasta selkää pitkin sinne takamuksen alle ennen kuin nostan koiran, ettei tule turhaan yllätyksenä. Varjoahan pitää nykyään nostella enemmän, kun ei se enää halua itse yrittää autoon tai pois sieltä.

Sitten meillä on 'mukana' käsky, joka tarkoittaa perässä kulkemista. Seuraaminenkin on iloisesti pilattu 'koske' käskyllä, jolla koira hakee kontaktin jalkaan. Sormien napsuttelua olen opettanut tuon seuraamaan (vähän turhankin tehokkaasti vissiin, kun koko lauma syöksyy aina käteen), sillä on nimittäin aika hyvä johdattaa koira seuraamaan tarkasti kättä jostain vaikeasta kohdasta pois. Suuntakäskyjäkin on treenattu, samoin eteen, tässä, oota, SEIS, varo, tule/mene vaan, siitä pääsee, pitkä woooo-ääni saa koko lauman hidastamaan laukan kävelyksi jne. Käsimerkkejä on kanssa pyritty häivyttämään ja uudet asiat on opeteltu mahdollisuuksien mukaan ilman.

Koiraa ei kannata säälitellä, jos jotain turakkia pääsee syntymään. Ei se koira tiedä, että siinä on jotain vialla, jollei sitä sille itse kerro. Nykyään ilahtunut kannustaminen tulee vahingon sattuessa aika luonnostaan. Pari viikkoa sitten oltiin koirien kanssa rannalla ja nämä nujusivat laiturilla. Yhtäkkiä kuuluu MOLSKIS ja Varjo on lammessa. En edes ehtinyt sen kummemmin miettimään, että mitäs nyt, vaan totesin koiralle, että 'oho. JES, hyvä jätkä, tänne päin!'. Leikki jatkui heti kun Varjo oli saanut enimmät vedet puisteltua turkistaan.

Lenkeillä käydään omilla mailla olevilla hiekkateillä, eikä siinä ole sen kummempaa ongelmaa. Jos tassut tapaavat tienvarren heinikkoa, niin Varjo korjaa suuntaa ja matka jatkuu. Hurjimmat omin päin tehdyt kiitolaukat ovat jääneet pois, mutta esim. pyörän perässä tullaan lujaakin kun on tuttu tie. Kaupungissa ollaan sitten sievästi hihnan perässä, paitsi jos mennään metsäpolulle, niin saatetaan me sitä kiinnipitolakia vähän rikkoa. Kyllä se koira tuntee milloin se on polulla ja milloin ryteikössä ja meillä ainakin voi luottaa siihen, että koira jää odottamaan apua.

Uusissa paikoissa Varjo on aika kiinni minussa, mikä on kyllä oikeastaan ihan hyvä. Käsi koiran turkissa tuntuu valavan siihen rohkeutta. Vieraassa paikassa ulkona se menee paljon kuono maassa ja kuulostelee missä minä menen, mutta tarvittiin aika hurja ryteikkö ilman selvää polkua ennen kuin se pyysi päästä hihnaan. Kun koira on tottunut kuuntelemaan sitä emäntää useissa erilaisissa paikoissa, niin sen voi viedä aika huoletta minne vaan myös sokeana. Jos Varjo vaikuttaa epävarmalta, niin kummasti se häntä nousee kun sille antaa Tehtävän eli vaikka jotain kannettavaa. Varjon ykkössuosikkia ovat lapaset ja työhanskat, mitä likaisemmat, sen paremmat.

Vieraisiin aikuisiin tuo suhtautuu niin kuin ennenkin, eli haukkuu eikä halua mennä ilman minua luo. Lasten kanssa Varjo on yhä se meidän lauman luottokoira, joka laitetaan eturintamaan kun silittäjätytöt iskee. Vieraiden koirien kanssa homma on kiinni ihan siitä osaako toinen ottaa Varjon huomioon ja kyllähän tuo omillekin saattaa äsähtää, jos niskaan tullaan yllättäen vauhdilla. Varjo on alkanut nähdä omiaan varsinkin hämärässä, eli turhia hälytyksiä tulee aikaisempaa enemmän, mutta ei se täällä maalla haittaa.

Tilasin viime kesänä amazon.comista ne ainoat kaksi kirjaa, mitä on olemassa sokeista koirista, eli Caroline D. Levin: Living with Blind Dogs ja Blind Dog Stories. Varsinkin tuo ensimmäinen on ollut hyvänä apuna. Sokeaa koiraahan voi auttaa paljonkin, mutta ei niitä juttuja aina tule itse keksineeksi. Tietysti osa ideoista on jenkkityyliin hieman yliampuvia, en esimerkiksi kovin äkkiä tulisi köyttäneeksi Varjoon jotain valjas-hulavanne-systeemiä, mutta on tuossa paljon ihan kunnon asiaakin.

Kyllä siitä PRA:sta on keksinyt positiivisiakin puolia muihin ongelmiin verrattuna. Koiraan ei satu, eikä Varjon suloinen ilme häviä mihinkään, kun silmiä ei tarvitse poistaa. Aisteista häviää vain yksi, eikä sekään ole edes tärkein koiran kannalta. Jos mitään muuta ei satu, niin meillä voi olla edessä vielä vaikka 10 yhteistä vuotta. Sekin on hyvä juttu, että diagnoosi saatiin 'etukäteen', eikä vaan joutunut yksi aamu heräämään siihen, että 'hitto vie, rakkini on sokea'. Kyllä se diagnoosia seurannut tunne tulee aina välillä takaisin, mutta ei enää yhtä usein. Sitä vaan on kiitollinen siitä, että tuo koira on yhä tuossa.

Lisäys 7/2013

Varjolle oli tärkeää seurata Kamin hajujälkeä irti ollessaan. Varsinkin vanhemmiten, kun sen vauhti ei enää riittänyt, se kulki metsässä omia aikojaan, mutta valikoi aina saman reitin kuin Kami. Ilmeisesti bortsujen reitit olivat liian huimapäisiä.

Pihalla se järjesteli omaa karttaansa kesällä hiekkateiden ja talvella aurattujen alueiden mukaan. Sitä selvästi häiritsi, jos olikin aurattu erilailla kuin tavallisesti. Varjo valitsi aina jonkun penkan laidan ja juoksi sitten sitä seuraillen samaan suuntaan kuin muutkin.

Kerran sille kävi sokeuden takia oikeasti huonosti. Oltiin hämärässä tulossa pois lampolalta, enkä nähnyt missä koirat juoksentelivat. Yhtäkkiä kuului ulahdus ja Varjo juoksi hätäisen oloisena mun luo. Se oli juossut päin pysäköityä traktoria ja osunut ilmeisesti lumiauraan tai takapyörän ketjuihin. Naama oli useasta kohtaa vekeillä. Tuon tapauksen jälkeen se aika usein varmisteli multa lampolalta lähdettäessä, että mennäänhän me nyt tässä laumana yhdessä. Varjolla oli ihana tapa käydä tökkäämässä kuonolla pohkeeseen ja jatkaa sitten omia puuhiaan. Ei se muuttunut mitenkään ylivarovaiseksi, kunhan nyt vaan kävi leimaamassa mamman.

Varjo jouduttiin lopettamaan ihan muista syistä kuin sokeuden takia. Sillä oli ikävän paljon terveysongelmia, mutta onneksi se oli luonteeltaan niin ihana, että pystyi sopeutumaan. Ikävä on edelleen kova.