Varjo oli hämmentävän kiltti pentu. Sen tuhoamiset rajoittuivat tapetin palaseen (se repsotti jo valmiiksi meidän vuokrakämpässä) ja lenkkarin nauhojen päiden nakertamiseen. Ekana jouluna se onnistui syömään suklaata, mutta sillä herkuttelulla ei ollut seuraamuksia. Samana jouluna sain hienon 3d-palapelin, jonka pakkauksessa varoitettiin lemmikkien olevan erityisen viehtyneitä palojen natusteluun. Näytin Varjolle yhtä palaa ja sanoin "tämä on sitten ei" ja sen jälkeen peli sai olla rauhassa pitkin olkkarin lattiaa.
Kami hankittiin Varjolle kaveriksi. Se oli vielä Varjoakin pienempi luovutusikäisenä, mikä sai isäni kauhistelemaan sen kilohintaa ensikohtaamisella. Kamin naskalit löysivät sitten kohteita Varjonkin puolesta. Muistan eräänkin tekstarin, jonka sain koiravahtina olleelta siskoltani. Kami oli kuulemma nakertanut sale-kynän, hiilenpalasia ja siskoni hiusharjan. Vähänpä tiesin tässä vaiheessa koirien tuhoamiskyvystä...
Kami vastusti kaikkia yrityksiäni saada sen korvat taittumaan sievästi shelttityyliin. Aina uuden virityksen tehtyäni se alkoi järkeilemään nopeinta keinoa vapautua siitä. Lopulta luovutin ja Kamista tuli oikein sievä pystykorva. Onneksi sen järkeily ulottui sittemmin myös lukuisiin muihin asioihin ja siitä tulikin mun ensimmäinen oikea harrastuskoira. Se saavutti kaikki tavoitteet, joita uskalsin sille asettaa ja edelleen sen liikuttavin piirre on edes yrittää, kysyinpä siltä mitä tahansa.
Kamin jälkeen oli viimein aika toteuttaa unelma bordercolliesta. Shelttien jälkeen Usva oli hämmentävä pentu. Ensinnäkin se oli kamalan iso! Lisäksi se vei käsitykseni tuhoamisesta ihan uusiin ulottuvuuksiin. Roskiksen se kävi aina läpi jos se sattui jäämään tyrkylle, lattialistat saivat uuden ulkomuodon ja meni siinä yksi keittiöjakkarakin. Lelujen tuhoutumisvauhti oli myös huikea, eikä enää tullut mieleenkään alkaa paikata niitä. Usvan mielestä shelttien haukkuminen oli jotain aivan kummallista ja aluksi se juoksikin piiloon niiden tehdessä hälytyksen. Sittemmin se oppi, että haukkuvat sheltit ovat oikeastaan aika hupaisia.
Usvan kanssa oli upeaa seurata sen lampaille syttymistä. Ensin ilmestyi silmän käyttö 11-viikkoisena. Pari viikkoa myöhemmin kävelin Usvan kanssa ison lauman perässä aidan vierustaa pitkin. Yhtäkkiä jotain vain tapahtui Usvan päässä ja kömpelö pentuni juoksi kauniissa kaaressa lauman edelle ja pysäytti sen seisomaan täysin rauhassa. Minun hieno paimenkoirani!
Pajun alkutaivalta onkin seurattu tässä blogissa. Paikkansa meidän laumassa se lunasti olemalla keskivertopentu, mutta sen reaktio lampaisiin oli voimakkain viisiviikkoisena. Paju on selvästi lapsiperheen koira. Se kestää järjettömän paljon painimista ja nujuutusta, mutta menee sellaisenkin käsittelyn jälkeen makaamaan pää lapsen sylissä kun tilanne rauhoittuu.
Paju tykkää mammansa tavoin askartelusta. Lasten leluja on muotoiltu uuteen uskoon ja kaikki muutkin sopivasti tyrkyllä olevat pienet esineet menevät. Takan viereen tiiliseinään on kaiverrettu merkinnät ja se onkin Pajun oma paikka. Saa nähdä kuinka kauan pidän Pajua pentuna. Onhan se jo kuitenkin vuoden ja kolme kuukautta...
Ja mistä tämä yhtäkkinen pentumuistelu? Isännällä on pentukuume.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti